Lappi tarjosi Sannalle merkityksellistä työtä

Närhi pörrää lintulaudalla ympärillä talitinttien kiusana olohuoneen ikkunan alla Kemijärven Luusuassa. Sanna Jämsä on saanut lapset kouluun ja päiväkotiin, ja Mikko-puolisokin on lähtenyt jo töihin. Kotona on kerrankin hiljaista.

— Istutaan aika usein neljä nenää tuossa ikkunassa. Aina on mielenkiintoista, kun tulee jotain uusia lintuja. Tosin on tuossa pihalla joskus pyörinyt hirvikin, Jämsä nauraa.

Tänään vuorossa on Wild from Arctic -yrityksen toimistotöitä, joten tarvetta ei ole lähteä tekemään työpäivää kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle keittiölle Kemijärven keskustaan. Silti kiirettä pitää, sillä Jämsän itsensä mukaan vuosi sitten syksyllä alkanut sesonki ei ole tuntunut päättyvän vieläkään, ja lähestyvä joulu tarkoittaa jälleen piikkiä kuluttajamyyntiin.

Wild from Arcticin konsepti hahmottui Jämsän opiskellessa luonnonvaratuottajaksi Kemijärvellä ennen yrityksen perustamista. Ravintolakokiksi opiskellut nainen oli viettänyt viitisen vuotta kotiäitinä, kunnes muutto Kemijärvelle sai pohtimaan millä itsensä voisi elättää niin, ettei molempien tarvitsisi ajaa reilun tunnin matkaa Rovaniemelle töihin. Aiempaa työkokemusta löytyi monipuolisesti ravintola-alalta sekä matkailupuolelta oppaasta hotellinjohtajaan asti.

Vastaus löytyi saman ikkunan takaa, jonka toisella puolella talitintit pörräilevät keräämässä ravintoa talven varalle.

— Tässä katselin muutaman kuukauden ikkunasta miettien, että tuossa se minun työmaa on, metsä. En vain tiennyt mitä sen kanssa ryhtyisin tekemään. Yksi vaihtoehto oli metsäkoneen kuljettaja, mutta olen aivan liian puhelias istumaan yksin kopissa päivästä toiseen.

Silmiin osui ammattiopisto Redun luonnonvaratuottajakoulutus Kemijärvellä, ja ajatus heräsi saman tien: ”Tuonne mie menen.”

— Kouluun mennessä tiesin, että ryhdyn yrittäjäksi, mutta ei ollut hajuakaan mitä ryhdyn tekemään. Aika nopeasti sitä kuitenkin ajautui kaikista vaihtoehdoista tekemään asioita jälleen keittiössä.

Vaahtokarkkien tarina alkoi jo kouluaikana, kun oma lapsi halusi syntymäpäivilleen pinkkejä vaahtokarkkeja. Moni olisi voinut sopivan väriset vaahtokarkit kaupan hyllyltä, mutta jostain syystä Jämsä päätti tehdä vaahtokarkit itse.

— Mietin sitten, että miten saan niistä pinkkejä, kun en halunnut käyttää värejä. Tajusin, että takapihahan on täynnä puolukkaa, Jämsä kertaa.

Juhlissa karkit tekivät kauppansa, mutta todellinen lähtölaukauksen vaahtokarkit saivat, kun Jämsä maistatutti niitä keittiömestari Sami Tallbergilla.

— Olimme tehneet koulun kautta hänelle aiemmin kovia karkkeja. Tallberg oli kokkaamassa Kemijärven Yöttömän yön souduissa, ja kävin viemässä hänelle vaahtokarkin maistettavaksi. Hän vastasi, että nämä ovat superherkkua! Ajattelin, että no, näitähän mie alan kehittämään ja tekemään.

Sittemmin Jämsä on valmistumisensa jälkeen perustanut yrityksensä, ja vaahtokarkit ovat matkanneet Tallbergin mukana maailmalle asti. Näkyvyyttä yritykselle on tullut iltapäivälehtiä myöten.

— Muistan kun Iltalehden toimittaja soitti ja kertoi kuinka se mitä teen on niin hienoa. En ole ikinä ajatellut asiaa niin, että tässä olisi jotain erityisen hienoa. Olen vain perheenäiti, joka tekee näitä tuotteita työkseen. Sitä on varmaan liian lähellä nähdäkseen, ettei ole ihan normaalia, miten tämä yritys on lähtenyt puolessatoista vuodessa liikkeelle, yrittäjä pohtii.

Rovaniemen Viasta kotoisin oleva Jämsä toteaa, ettei hänellä ole lentävästä lähdöstä huolimatta mitään maailmanvalloitussuunnitelmia.

— Sanon aina, että en halua muuta kuin että saan tehdä tätä työkseni, ja nyt saan. Usein kysytään, että mitä sitten tulevaisuudessa, mutta ei itsellä ole semmosta, että haluaisin tiettyyn myymälään tai ravintolaan tuotteitani. Asiat menevät omalla painollaan ja teen vaan töitä askel kerrallaan. Olen tyytyväinen, kunhan saa tehdä itselleen sellaista mistä tykkää ja mikä on luontaista.

Normaalia maalaiselämää ja omanikäistä seuraa

Luusuaan, kolmisenkymmentä kilometriä Kemijärven keskustasta, perhe muutti toisen lapsen syntymän jälkeen viisi vuotta sitten Rovaniemeltä. Syyt kuulostavat tutuilta monille kyliin muuttaneille: Lapset voivat kulkea ulkona ja kiipeillä puissa miten huvittaa, asuntojen hinnat ovat halvemmat ja luonto on kaikkinensa lähellä.

— On se aina välillä vähän venkslaamista asua 30 kilometriä keskustasta, etenkin kun työkeittiö on vielä Kemijärvellä. Vapaatahan tämä silti on, kun voi tehdä omat päätökset eikä tarvitse sulloutua bussiin joka aamu. Vaikka työmatka on 32 kilometriä, niin se on 24 minuuttia suoraa tietä kotipihasta. En minä enää kaupunkiin haluaisi muuttaa, tai ainakin elämä tuntuisi paljon rajoitetummalta.

Vapautta elämään tuovat esimerkiksi takapihalta alkavat metsät, jotka tarjoavat kotiin omat marjat, sienet ja hirvenlihat sekä toisinaan myös kalat.

— Todella paljon tulee liikuttua metsässä myös vapaa-ajalla, mutta en sitä harrastukseksi sanoisi vaikka niin voisi moni tehdä. Joka viikonloppu, ja monesti viikollakin, käydään katsomassa uusia paikkoja tai keräämässä piirakkamarjoja. Meikäläisen näkövinkkelistä on kuitenkin selviö, että keväällä kaadetaan puita ja kesällä hakataan ne liiteriin. Tavallista maalaiselämää, vaikkei meillä maatilaa olekaan. Normihommia, jotka ei kaikille ole normihommia.

Jämsä perheineen muutti Luusuan kylälle viisi vuotta sitten. Yrittäjän puoliso on paluumuuttaja, joten hypystä tuntemattomaan ei voida puhua. Muuttohetkellä he olivat kylän kolmas lapsiperhe.

—Mietimme muuttaessa, että ei me voida olla ainoita, jotka haluavat tänne takaisin. Nyt lapsiperheitä onkin täällä yhteensä kuusi. Pelkästään nyt kahden vuoden aikana on tullut kolme perhettä lisää, kaikki 200 metrin säteellä meistä.

Muut kylässä asuvat lapsiperheet ovat tärkeitä myös Jämsälle itselleen.

— Itsellekin on kiva, kun voi hipsiä iltateelle vaihtamaan kuulumisia samanikäisten kanssa. Monilla on juuri mennyt se parikymmentä vuotta muualla, ja sitten on tullut kaipuu, että oravanpyörälle pitäisi jotain tehdä.