Täällä voin yhdistää opiskeluun intohimoni.
Vaelluskipinäni syttyi tasan 25 vuotta sitten, kun osana nuoriso-ohjaajan opintoja pääsimme vaeltamaan viikoksi Lapin erämaahan. Tämän seurauksena etelästä tuli lähdettyä kolmekin kertaa vuodessa pohjoiseen.
Nyt asun toista vuotta kokoaikaisesti Lapissa ja opiskelen Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa. Media-alan koulutusta olisi toki etelässäkin, mutta täällä voin yhdistää opiskeluun intohimoni. Kuten meneillään olevassa projektissani, jossa retkeilen ja vaellan 100 päivää Urho Kekkosen kansallispuistossa elo-ja joulukuun välisenä aikana. Dokumentoin matkani videokuvaamalla, kirjoittamalla blogia ja valokuvaten.
Kilometritavoitetta minulla ei ole. Ajattelen, että mitä vähemmän kuljen, sitä enemmän näen. Siihen meni aluksi aikaa totutella. Oli liian hoppu. Yksin kulkiessa päässä liikkuu syvällisiäkin ajatuksia, mutta saan myös uusia ideoita, kun on tilaa ajatella. Olen kuullut, että jossain järjestetään kävelykokouksia. Ainakin omien kokemusten perusteella voin lämpimästi suositella.
UKK-puistossa kohtaa upeita ihmisiä. Ja mikä ilahduttavaa, myös paljon nuoria. Kaikki eivät ole tällaisia vanhoja partoja. Olen saanut paljon hyviä vinkkejä kanssakulkijoilta, mutta on palkitsevaa jakaa omaakin tietämystä. Olen myös yksi Roskattomista vaelluskummeista, joiden tehtävänä on edistää vastuullista retkeilyä ja toimia esimerkkeinä.
Autiotuvilla ja nuotiopaikoilla jaetaan kokemusten lisäksi yhteisiä herkkuhetkiä. Eräänä iltana samalle tuvalle saapui sattumalta sekä ranskalainen että italialainen kaveri, eikä siinä kauaa mennyt, kun meillä oli otsalamppupiknik käynnissä kolmen maan herkuista. Nämä ovat ikimuistoisia hetkiä. Niitä, kun tuntee kuuluvansa yhteen. Näissä kairoissa ollaan yhtä porukkaa.
Olli, Inari
Seuraa Ollin matkaa http://www.100outdoors.net ja Instagramissa