Oli sateinen ja loskainen keli, kun käynnistimme muuttokuormani moottorin Espoossa, tai ainakin näin haluan muistella. Tosiasiassa olin niin innoissani muutosta, etten muista pääkaupunkiseudun säätä, saattoi olla täydellinen talvikeli, mutta mieleni oli jo pohjoisessa.
Päätöstä Lappiin muutosta ei tehty kevein perustein. Olin luopumassa tukiverkostostani, vakituisesta työstäni projektipäällikönä verkko-oppimisen parista sekä mukavuusalueestani, ja minkä takia? Jotta voisin muutaman kuukauden toteuttaa elämän mittaista unelmaani hiihtokeskuskaudesta? Jäädä tyhjän päälle kauden päätyttyä, tietäen, ettei paluuta entiseen ole?
Asuimme poikaystäväni kanssa pienessä 66 hengen kylässä Rantajärvellä, Ruotsin Matarengissa. Vaikkemme juurikaan nähneet ketään kylällä, olimme nähtävyys. Kaikki tiesivät keitä olemme, millä autolla ajamme ja missä talossa asumme. He tiesivät mitä teemme siellä, he tiesivät milloin lähdemme pois. Jos kerran sattui kylällä ihmisiä kohtaamaan, he kiinnostuneena huolehtivat viihtyvyydestämme, kertoivat elämästään ilahtuen nuorison läsnäolosta ja kylän keski-iän laskusta.
Kaupunkilaiselle 35 kilometrin matka lähimpään ruokakauppaan tuntui järkyttävän pitkältä, kun kauppa oli viimeiset 24 vuotta ollut kävelymatkan päässä. Ruokalistoja sai suunnitella viikoksi eteenpäin. Miten kukaan voi tietää, mitä tekee mieli neljän päivän päästä? Entä sen jälkeen? Kauppareissut kuitenkin osoittautuivat yhdeksi lempipuuhistani mökkihöperöityessäni kylässä, jossa kukaan ei koskaan tullut koiran kanssa vastaan lenkillä. Vaikkei Pellon keskusta vetänytkään vertoja Helsingin keskustaan menosta seinien kaatuessa pienessä kaksiossa päälle, saattoi siellä jutella S-Marketin kassan kanssa, kuin vanhan tuttavan.
Kauden päätyttyä vähäiset ystävämme lähtivät kevään tieltä eteenpäin. Olin kyllästynyt iän ikuisiin lenkkeihin loskaisilla metsäpoluilla. Kärsin pahimmasta fear of missing outista toisten paistatellessa päivää kesäisen Helsingin terasseilla ja jakaen iloisia kuvia sosiaaliseen mediaan. Halusin nähdä edes yhden ihmisen kotimme ulkopuolelta. Tiesin, ettei mikään pidätellyt meitä siinä pienessä kyläpahasessa, mutta silti jatkoimme vuokrasopimustamme kuukausi kerrallaan, tietämättä tulevasta.
Kun kuitenkin erään kesäkuisen etelänreissun jälkeen ajoimme 12 tuntia putkeen helteisestä Helsingistä takaisin pienen kylämme kuuraan, rauha valtasi minut. Ikuinen aurinko paistoi viimeisten 30 kilometrin aikana sokaisten silmämme ja mieleni. Onni, joka minut valtasi seuraavan päivän 70 kilometrin kauppareissun aikana, oli jotain mitä en ollut aiemmin kokenut. Äkkiä kylänraitin läpi kulkeva matka tutulle metsäpolulle tuntui riittävän, kylän asukkaille rupattelusta tuli päivieni kohokohtia, eikä edes loputtomat mäkäräiset, hyttyset tai paarmat saaneet minua lannistumaan.
Pohjoisen tytöt ovat kertoneet, että tyttö voi lähteä Lapista, mutta Lappi ei lähde tytöstä. En tiedä oliko Lappi todella vielä kasvanut minuun, mutten halunnut enää lähteä. Jatkoimme matkaamme Rovaniemelle. Täällä sisäinen kaupunkilaiseni saa käydä koiran kanssa lenkkeilemässä omakotitalojen ympäröivien katujen varsilla, istua kahviloissa ja olla ihmisten ympäröimänä. Samalla olemme kuitenkin Lapin sydämessä, lähellä loputtomia tuntureita, autiotupia ja luonnon rauhaa.
Kävelen kolmenkymmenen asteen pakkasessa töihin, ripseni ovat jäässä, mutten vieläkään ole laittanut toppahousuja jalkaan. Olen joku, joka erottuu katukuvasta, saa katseita kaupan kassalla murteellaan. Vieläkään ymmärtämättä todellista lappilaisuutta ihailen tämän maakunnan arkea, paikallisten nauraessa tottumattomuuttani. Valitsemani polku on ainut jonka tiedän. Vaikka mielessäni on sama jännitys, jonka tunsin muuttoa tehdessäni, en enää pelkää tulevaisuuden tuntemattomuutta, sillä tiedän sen tapahtuvan Lapissa.
Saara Rahkamaa kirjoittaa Lapland.fi:n blogisarjassaan vuoden ajan elämästään Lapissa. Tämä on sarjan ensimmäinen osa. Seuraa Saaraa myös Instagram-tilin sekä Sheincomer.com-verkkosivun kautta!