Saara Rahkamaa pohtii blogisarjan kolmannessa osassa, kuinka muuttokuorman mukana etelästä tuli mukana myös vanha elämänasenne, josta irtipäästäminen on vienyt aikaa.
Ennen Lappiin muuttoa elämäni oli hyvin selkeää. Tein töitä opiskeluiden ohella maanantaista perjantaihin, kahdeksasta neljään, 48 viikkoa vuodessa. Nukkumaan mennessä oli aina pimeää ja päivällä käveltiin valoisassa Helsingissä lähiravintolaan lounaalle. Jopa vuodenajat olivat hyvin selkeitä: kevät, kesä, syksy ja loska – sanonko mikä. Asetin itseni siihen muottiin, joka tuntui kiihtyvään tahtiin oravanpyörän muotoiselta. Opiskelin saadakseni lisää töitä, jotta voisin nauttia vuodessa olevasta 52 viikosta neljä.
Lapissa elämäni on ollut kaukana mustavalkoisesta, kaukana selkeästä. Edes vuodenajat eivät ole täällä selkeät, niitä on kuulemani mukaan kahdeksan. Pienen ihmisen pää menee sekaisin, kun yhtenä päivänä aurinko paistaa läpi vuorokauden, toisena se nousee taivaanrannan yläpuolelle vain muutamaksi minuutiksi. Kun kevään ensimmäisten helteiden jälkeen maahan sataakin kymmenen senttiä lunta ja ennen elokuuta yö kääntyy pakkasen puolelle, ei tiedä pitäisikö viimeiselle laskureissulle pakata bikinit mukaan vai tulisiko talvirenkaat vaihtaa elokuiselle vaellukselle ajamiseen.
Ihmettelin aika ajoin ihmisten kommentteja rohkeudestani, kuinka olen poistunut mukavuusalueeltani ja astunut tuntemattomaan. Kun minulta kysyttiin, millaista on asua Rovaniemellä, kommentoin sen olevan samanlaista kuin missä tahansa muuallakin, sillä enhän minä suinkaan ollut omista luuloistani huolimatta poistunut miltään mukavuusalueelta, päinvastoin. Olin muuttanut rakastamaani maakuntaan ja valinnut itselleni työn toimistossa, jossa sain tehdä töitä tuttuihin aikoihin, kerryttäen tutun määrän lomapäiviä ja saaden siitä tutulla tavalla korvauksen. Vaikkei aurinko laskenutkaan nukkumaan mennessä tai lounastauolla ollutkaan valoisaa, elämä Rovaniemellä oli hyvin samankaltaista kuin etelässä. Yritin raahata mukanani tuttua muottia, miettien jatkuvasti jotain puuttuvan. Lomien ja vapaapäivien arvo kasvoi, mikä olisi tarpeeksi hienoa, että tehty työ olisi vapaiden arvoista?
Minulla meni vähintään kahdeksan vuodenaikaa sen ymmärtämiseen, etten voisi pitää kiinni edellisestä elämästäni. Vielä pidempään kesti ymmärtää, ettei kaikesta edes kannata pitää kiinni. Kuin vaihtuvista vuodenajoista huolimatta kaamos olisi jäänyt päähäni, pimentänyt ajatukseni ja huonontanut hämäränäköni. Ehkä siitä kasvussa ja itsenäistymisessä on kyse, että silmät aukeavat vasta joskus yöttömän yön päätyttyä näkemään, että rakastamani asiat ovat olleet edessäni alusta alkaen, täynnä mahdollisuuksia ja uusia kokemuksia. Edessäni on aikaa, jota en kiireiseltä luonteeltani ehtinyt nähdä. Työmatkaan ei kulu enää useampia tunteja ja jopa lyhenevinä syysiltoina ehdin seikkailla kotikaupungissani, harrastaa ja leikkiä koirani kanssa.
Jo vuosia sitten aloitin valokuvaamisen ja jo silloin luonto oli suurin inspiraationi. Luonto oli minulle kuitenkin vain kohde, malli. Kaupunkilaisena en voinut uskoa löytäväni todellista rauhaa jostain niin hiljaisesta, puhtaasta ja aidosta, vaan sisäinen rauhani oli kaupungin vilskeessä, ihmisten keskellä. Kolmen Lapin ruskaretken jälkeen sisältäni kuitenkin löytyi jotain, joka sai minut muuttumaan, muuttamaan tänne. Kyse saattoi olla luonnon rauhasta tai sen kauneudesta, että olen viettänyt lukemattomia iltoja laavuilla, öitä teltassa, valokuvia ottaen, kasvaen ja kehittyen. En uskaltanut edes toivoa harrastukseni tuovan minulle töitä.
Nyt kun sadonkorjuu on jo vaihtunut ruskaiseen syksyyn, ymmärrän ettei mustavalkoinen ajattelutapani uraohjukseksi suuntaamisesta tuo minulle onnea tämän väriloiston keskellä. Päästän irti aiemmin tottuneestani lopullisesti. Jos aiemmin nautin neljästä vuodenajasta vain yhdestä kesälomallani, aion saada Lapin kahdeksasta vuodenajasta kaiken irti. Ensilumeen mennessä olen ulkona mukavuusalueeltani, poistunut toimistotyöstäni ja ottanut vastaan mitä Lapilla on minulle tarjottavaa, miksi tänne oikeasti muutin, toteuttamaan unelmiani valokuvaamisen ja markkinoinnin parissa.
Istun hiljaa työpöytäni äärellä toimistolla, määräaikainen työsuhteeni on parin päivän päästä ohi. Tieto siitä, että korkeakoulusta valmistuminen ja itseni työllistäminen ovat nyt lähempänä kuin koskaan, saa minut samaan aikaan jännittyneeksi ja innostuneeksi. Edessäni on jälleen uusi askel kohti tuntematonta. Tällä kertaa askel ei vaadi useiden satojen kilometrien muutokuormaa, ainoastaan rohkean ja avoimen mieleni. Oloni on levollinen, sillä tiedän myös täällä voivani aina palata takaisin tuttuihin rutiineihin niin tahtoessani, sen jälleen minulle sopiessa.
Lue myös Saara Rahkamaan blogisarjan ensimmäinen ja toinen osa! Pääset tutustumaan Rahkamaan valokuviin myös Saararahkamaa-instagramtilin kautta.
Blogiteksti julkaistu ensimmäisen kerran 9/2019.