Meren ääreltä Väylänvarteen

Pellon Jarhoinen. Minna Kosken koti. Vielä pari vuotta sitten arki pyöri vilkkaana Helsingissä. Pienet lapset ja työ koulupsykologina pitivät vauhtia yllä. Koti oli Suomenlinnassa, meren ympäröimänä. Se oli määräaikaisesti käytössä ja vähän oli jo mietitty, minne sen jälkeen suunnattaisiin. Sitten perhe vietti loman Minnan miehen sukulaisten luona Lapissa.

– Mä haluan asua täällä, Koski huomasi ajattelevansa.

Reissun kokemukset kylvivät mieleen mitä jos -ajatuksen: Mitä jos kokeilisimme elämää pohjoisessa? Se luonto ja se rauha. Ja että elo kulkee vahvemmin vuodenaikojen mukaan. Ihmisten rento ja välittävä elämänasenne ja auttamishalu sekä tietynlainen omavaraisuuden tuntu jäivät kiehtomaan.

­– Siellä tuli tunne, että vaikka ollaan lähekkäin ja eletään yhdessä, on silti tilaa omalle olemiselle.

Koski huomasi avoimen psykologin paikan Pellossa. Hän haki paikkaa ensin puolitosissaan, ajatellen, että ei sitä kuitenkaan saa, sillä työkokemusta ei ollut vielä paljoa kertynyt valmistumisen jälkeen. Kutsu kuitenkin yllätti positiivisesti.

Perhe pistettiin pakettiin ja muuttokuorma matkasi maan halki. Ja niin sitä oltiin yhtäkkiä Pellossa, kesän 2018 hurja helleputki oli juuri alkanut.

­– Saman tien lämpimät uimavedet joessa ja monin tavoin mahtava vastaanotto.

Rauhan ja vilskeen tasapaino

Ensin koti löytyi Pellon keskustasta, mutta asunto oli kuitenkin liian pieni, ja perhe löysi talon parinkymmenen kilometrin päästä, Jarhoisen kylästä.

­– Ensimmäinen ajatus, kun me oltiin saatu muuttoautosta tavarat siihen pihalle oli että jumalauta täällä on hiljaista. Aivan kuin olisi kotona mutta kuitenkin mökillä. Nykyään ei tarvitse ajatella, että pitää lähteä jonnekin saadakseen rauhan, vaan mä oon nyt siinä, rauhassa.

• Lue lisää: Katso Pellon avoimet työpaikat sekä lue lisää elämästä Pellossa

Vastavuoroisesti nyt säpinää voi lähteä etsimään tarvittaessa muualta.

– Rovaniemikin on lähellä, ja siellä on kivan kansainvälinen tunnelma. Tornio ja Haaparanta ovat kätevän matkan päässä, Ruotsiin ja Norjaan pääsee helposti, aina ei tarvitse lähteä reissuun lentokentän kautta.

Kaupunkilaiselämästä seurasi mukana aluksi myös leikkipuistoihin lähteminen.

– Aluksi ajelimme pitkin poikin tutkimassa leikkipuistoja, usein kävimme Ylitornion koulun pihan hienossa isossa puistossa. Sittemmin aktiviteetit ovat siirtyneet enemmän tuohon pihalle ja ympäröivään luontoon.

Syksyllä Minna käy paljon sienessä ja poimimassa marjoja. Lapsetkin tykkäävät metsästä.

– Aina kun tuntuu, että jotakin on liikaa ja pää räjähtää, kun lapsilla keittää yli ja alkaa jatkuva kinastelu, mennään metsään. Siellä he sitten rauhoittuvat. Siellä on sopivasti ärsykkeitä, oikeanlaisia.

Sopivanlainen yhteisöllisyys tuo iloa ja turvaa

Kotipihalta lähtee latu. 5-vuotias tytär on innostunut hiihtämisestä ja hänen kanssaan käydäänkin sivakoimassa. Koski tunnustaa, ettei hän omista omia suksia, mutta sivakat ovat löytyneet lainaan naapurista.

– Jarhoisen ihanasta yhteishengestä kertoo sekin, että Meän Hihto -tapahtuman aikaan minua pyydettiin mukaan ja kun kieltäydyin vedoten suksettomuuteeni ja pitkään hiihtämättömään kauteen, ei sitä otettu kuuleviin korviinkaan, vaan vedettiin mukaan, hommattiin sukset ja pistettiin ladulle, kertoilee Koski.

– Sinne sitten parinkymmenen vuoden jälkeen räpiköimään! Yllytyshullu minussa nosti päätään. Se oli mahtavaa!

Koski on kiinnittänyt huomiota siihen, että kaupungissa ihmiset jotenkin kilpailevat keskenään.

– Ekana kysytään töistä. Ikään kuin työ määrittäisi ihmistä ensisijaisesti! Täällä keskustellaan muista asioista, ihmiset osaavat jutella. Jokin epämääräinen mielikuva jurosta lappilaisesta on ainakin hävinnyt. Täällä on myös helpompi annostella kanssakäymisen määrää. Kaupungissa asuessa on aina joku ajatus takaraivossa, joku pieni paine, että pitäisi saada aikaiseksi, pitäisi olla menossa joka paikkaan.

Kosken mukaan Pellossa sen sijaan on sisäinen rauha, että luvan kanssa saa olla vaikka vähän epäsosiaalinenkin.

– Jarhoisessa on ihanan turvallinen olo, kun naapurit ovat lähellä mutta kukaan ei ole ikävällä tavalla utelias, vaan se on sellaista hyväntahtoista kiinnostuneisuutta.

Lappi psykologin silmin

Koski on parhaillaan murrosvaiheessa omalla työurallaan: hän on juuri jättänyt työn kunnan psykologina taakseen ja alkanut itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Se mahdollistaa jouston työelämässä ja hän voi jakaa osaamistaan vaikka eri paikkakuntien välillä.

– Itsensä työllistämisestä tulee tulevaisuudessa paljon entistä isompi juttu ja virat vähenevät. Pienet kunnat voisivat tehdä enemmän yhteistyötä tietyillä aloilla, hän tuumii.

Psykologin palvelujen Minna soisi olevan helpommin lähestyttäviä.

– Ihmiset täällä ovat yleisesti ottaen avoimia ja keskustelevaisia mutta kynnys psykologin juttusille hakeutumisessa on korkeampi kuin etelässä. Ehkä pienemmällä paikkakunnalla vaikuttaa pelko stigmatisoitumisesta.

Kosken mukaan tilanne on harmillinen, sillä lyhyestäkin juttutuokiosta voi olla apua.

– On ollut palkitsevaa, kun asiakas on tullut vähän epävarmana vastaanotolle ja sitten myöhemmin näkee, kuinka pitkälle hän on päässyt, ihan kuin uusia ovia olisi avautunut.

– Haluan myös kasvattaa lapseni niin, että he osaisivat säilyttää positiivisen asenteen ja uskon ihmisiin siitäkin huolimatta, että elämän varrella tulee vastaan myös suruja ja pettymyksiä. Sanoilla ja teoilla on väliä: se miten kohtelemme toinen toisiamme muokkaa maailmaa ympärillämme. Ympärillä olevilla ihmisillä on suuri merkitys: pellolaiset ovat välittömiä, helposti lähestyttäviä ja aidosti kiinnostuneita. Muualta muuttaneesta se tuntuu kivalta. Kohtaamisilla on todellakin iso painoarvo.

Arki rajalla

Pellon keskustasta on vain kivenheiton matka ruotsin puolen Pelloon, mikä tuo oman lisänsä arkeen Tornionjoen varrella.

– Ruotsin läheisyys vaikuttaa varmasti yleisesti ottaen paikallisten ihmisten sosiaalisuuteen. Itse käyn paljon Ruotsissa kaupassa. Se on edelleen elämys, kun on koko ikänsä käynyt vain suomalaisissa ruokakaupoissa. Valikoima on kuitenkin erilainen.

Talvisin Ruotsin puolelle ei tarvitse kiertää edes sillan kautta, autollakaan.

– Nyt talvellahan tuo jäätie joen yli on aivan mahtava. Ajelen tästä seuraavaksi Pajalaan kauppareissulle, siellä on nyt talvella meidän lähikauppa. Hurautan vain jäätä pitkin Ruotsin puolelle.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Joki on tuonut uuden elementin elämään verrattuna aiempaan. Perhe eli Suomenlinnassa meren ympäröimänä. Myös sukumökki sijaitsi saaressa merellä; kesä ja vapauden tunne alkoi sinne päästessä. Meri merkitsee Minnalle paljon mutta Väylänvarressa asuminen antaa jotakin uutta:

– Saamme käydä naapurin rantasaunalta joessa uimassa. Joessa on jotakin taianomaista. Sillä on terapeuttinen vaikutus, virtaavaa vettä voisi vain tuijottaa tuntikausia. Sehän on vähän kuin EMDR-terapiaa, kuuluu psykologin suusta.

Viiru oranssia

Kosken lapsuudenperhe muutti paljon, mistä johtuen hän ei juurtunut vahvasti mihinkään. Nyt hänen vanhempansa asuvat Brysselissä.

– Ainoa pysyvä paikka oli meidän kesämökki, missä vietin lapsuuteni joka ainoan kesän.. Mökillä oli aina hyvä ja turvallinen olla: oli luonto ja vapaus, mutta myös tärkeät ihmiset. Mökillä saattoi olla omissa oloissaan, vuolla voiveitsiä puuvajassa tai onkia laiturilla. Kuitenkin tiesi, että ihan lähellä on tarvittaessa turvallisia aikuisia. Tämä sama tunne minulla on Pellossa: saan vetäytyä syrjään omiin ajatuksiini ja harrastuksiini, mutta lähellä on turvallisia ihmisiä jos tarvitsen apua.

Eräs tapa vetäytyä omien ajatusten pariin on tähtitaivaan tuijottelu. Koski toteaakin olevansa mummonsa tapaan haaveilija ja esteetikko.

– Olen aina rakastanut tähtitaivasta, enkä kyllä keksi Lappia parempaa paikkaa taivaalle tuijotteluun. Omalta pihalta näkee hienosti revontulet, kuun ja tähdet, täällä kun ei valosaastetta ole.

Valon jatkuvat muutokset tuovat myös lisänsä Lapin välimatkoihin ja autossa istumiseen.

– Onhan siinäkin puolensa kun saa aamuhämärissä lähteä ajelemaan kaikessa rauhassa vaikka sinne Rovaniemelle ja nähdä vaarojen takaa nousevan auringon: ensin vain viirun oranssia ja sen jälkeen violetin ja vaaleanpunaisen sävyt, kunnes taivas alkaa sinertyä. Se on mukava tapa aloittaa päivä.

Helmikuun taitteessa kaamos on ehtinyt väistyä jo koko Lapista, mutta kysymys kaamoksen sietämisestä mietityttää silti monia Lappiin muuttoa harkitsevia.

– Jos eskimoilla on yli 50 sanaa lumelle, on lappilaisilla varmasti yli 50 sanaa pimeydelle, niin monta eri pimeyden sävyä olen täällä kokenut. Pimeyteen liitetään aina negatiivisia mielikuvia mutta itse en koe pimeyttä pahana asiana. Se on itse asiassa aika ihanaa: ilman pimeyttä ei näkisi niin hyvin tähtitaivasta tai revontulia. Ilman pimeyttä ei osaisi arvostaa taivaanrannassa kajastavaa valoa. Pimeys pakottaa pysähtymään, se terävöittää aistit ja auttaa fokusoimaan, huomaamaan ne kauniit ja ja kirkkaat asiat, joita ei ilman pimeyttä ehkä osaisi pysähtyä ihailemaan. Se pakottaa olemaan kärsivällinen, odottamaan jossain kaukaisuudessa häämöttävää kevättä.

Lapland state of mind

Lienee turvallista sanoa, että ihmisen on hyvä lähteä käymään jossakin, jotta näkee erilaisia tapoja olla, elää ja vuorovaikuttaa.

– Sitten tietää, mikä on se oma paikka. Lapissa on omanlaisensa tapa elää, se on minusta lappilainen mielentila. New Yorkin kohdalla sanotaan New York state of mind – täällä se on Lapland state of mind. Sellainen tyyneys ja levollisuus. Joskus kuulee sanottavan, että haluaa elää eikä vain olla olemassa. Minusta parasta elämää on se, että on vain olemassa, tässä ja nyt.

– Meidän koko perhe on tykännyt olla Lapissa ja etenkin Jarhoisen omassa kylässä, täällä on aivan ihania ihmisiä. Pelloon oli tosi helppo tulla lasten kanssa: on turvallista ja puhdasta, ihana päiväkoti ja harrastusmahdollisuuksia. Täällä on nyt koti. Olemme seikkailunhaluisia ja katsomme päivä kerrallaan, mihin elämä vie. Juuri nyt on kuitenkin hyvä olla. Pois ei ole kiirettä.