Miltä tuntuu saada lapsi Lapissa, kun omat juuret ovat etelässä?
Jos joku olisi tullut sanomaan minulle teini-iässä, että tekisin lapsen Sodankylään, olisin pitänyt hänen sanojaan hulluina. Kasvoin Vantaalla, eikä minulla ollut kontakteja pohjoiseen Suomeen. Lappi ei kuulunut suunnitelmiini.
Niin kuitenkin kävi, että elämä kuljetti minut vuonna 2014 pohjoiseen ja kuusi vuotta myöhemmin sain tyttären, joka on yksi vuonna 2020 Sodankylään syntyneestä 47 vauvasta.
Tuntuu jännittävältä, että tyttärestäni kasvaa sodankyläläinen. Minä ja lapsen isä olemme molemmat kotoisin eteläisestä Suomesta, eikä meillä ole sukua Lapissa. Samalla tuntuu merkitykselliseltä, että olen tehnyt lapsen noin 8000 asukkaan lappilaiskuntaan. Yhdelläkin lapsella on väliä.
Millaista sitten on saada ja kasvattaa lapsi Lapissa? Kokosin tähän kokemuksiani.
Synnytyssairaalaan 130 kilometriä
Kun olin raskaana, luin lehdestä jutun, jossa käsiteltiin synnyttäjien eriarvoista asemaa Suomessa. Juttuun haastateltu kätilö totesi pohjoisessa asuvien naisten olevan etelässä asuvia huonommassa asemassa, koska synnytyssairaalat ovat keskittyneet eteläiseen Suomeen.
On totta, että Lapissa monilla on synnytyssairaalaan pitkä matka. Meiltäkin on matkaa Lapin keskussairaalaan (LKS) Rovaniemelle 130 kilometriä. Utsjoella asuvilla matkaa kertyy peräti 450 kilometriä.
Lapissa harva kuitenkaan pitää pitkää synnytysmatkaa ongelmana – tai sitten asiaan vain on totuttu ja siihen osataan varautua. Matkasynnytyksiä tapahtuu vähän, alle kymmenen vuodessa.
Minua pitkä sairaalamatka ei pelottanut tai jännittänyt. Luotin siihen, että kaikki menee hyvin, niin kuin menikin. Me tosin päädyimme Rovaniemelle lopulta jo pari päivää ennen synnytystä, koska neuvolassa heräsi epäily raskausmyrkytyksestä ja sain lähetteen jatkotutkimuksiin Lapin keskussairaalaan.
Epäily osoittautui turhaksi, mutta koska laskettu aika oli jo mennyt ja minulla oli supistuksia, jäimme odottamaan synnytyksen käynnistymistä Rovaniemelle. Majoituimme hotelliin. Hotellissa sitten odottelimme, josko kohta pääsisimme tositoimiin. Jouduimme odottamaan kaksi yötä.
Kun sitten vihdoin pääsimme sairaalaan, olimme erittäin tyytyväisiä LKS:n synnytysosastoon ja kätilöiden ammattitaitoon. Olimme turvallisissa käsissä.
Neuvolassa tunnetaan meidät
Paikalliset neuvolapalvelut ovat tehneet minuun hyvän vaikutukseen. Tunnemme terveydenhoitajat, ja he tuntevat meidät. Palvelu on henkilökohtaista. Toisin kuin suurissa kaupungeissa, hoitajat eivät vaihdu kaiken aikaa.
Olen naureskellut puolisoni kanssa, että kun me menemme terveyskeskuksemme neuvolasiipeen, lähes kaikki ohikulkevat työntekijät ovat meille tuttuja. Tuntuu hyvältä, että he tuntevat tyttäreni nimeltä ja pysähtyvät juttelemaan kanssamme.
Jos minulla on ollut huolia lapseni terveyden kanssa, olen voinut soittaa tutulle terveydenhoitajalle ja saanut apua saman tien.
Kävimme perhekerhossa ja muskarissa
Vauvoille ja heidän vanhemmilleen suunnattua toimintaa on pienillä paikkakunnilla luonnollisesti vähemmän kuin isoissa kaupungeissa. Sodankylästä löysin kuitenkin perhekerhon ja muskarin. Perhekerhoa pyörittää seurakunta, muskaria kansalaisopisto.
Toisaalta me saimme lapsen keskellä korona-aikaa, jolloin vauvatoiminta pistettiin tauolle kaikkialla Suomessa. Koska koronatilanne on ollut Lapissa eteläisen Suomen tilannetta rauhallisempi, meillä on ollut jopa enemmän mahdollisuuksia liikkua ja tavata ihmisiä. Perhekerhot ovat olleet tauolla vain lyhyen aikaa.
Korona-aikana onkin tuntunut erityisen hyvältä asua pohjoisessa. Elämä ei ole ollut yhtä pysähdyksissä kuin se on etelässä ollut.
Luonto on lähellä
Luonnossa liikkuminen on minulle tärkeää, ja olen halunnut jatkaa retkeilyä myös lapsen saatuani, tarjoaahan Lappi siihen mitä parhaimmat mahdollisuudet.
Aloimme käydä lapsen kanssa luontoretkillä heti ensimmäisenä talvena. Kyhäsimme kasaan oman ”ahkion”: pistimme vaununkopan tavarapulkkaan ja vauvan vaununkoppaan. Sitten suuntasimme pulkka perässä kohti laavupaikkoja. Viritelmä oli hieman kiikkerä, mutta vauva nukkui pulkassa mainiosti. Toisena talvena hankimme oikean Fjellpulkenin lastenahkion, jossa taaperoa kelpaa viedä vaikka tunturiin.
Tytön ensimmäisenä kesänä luottovarusteeksemme muodostui kantorinkka. Se selässä kävimme patikoimassa ja sienestämässä. Vauva viihtyi kantorinkassa hyvin ja usein nukahti rinkkaan.
Rauha elää omannäköistä elämää
Parasta pohjoisessa asumisessa on se, että etäällä on vähemmän paineita elää samalla tavalla kuin kaikki muut. Se, että vaihtoehtoja on vähemmän, tekee vapaaksi. Ei ole tarvetta suorittaa. Tietysti samalla myös mahdollisuuksia on vähemmän. Ei ole painotettua opetusta, erikoiskouluja tai musiikkiluokkia.
Minä nautin siitä, ettei meidän perheen ole tarvinnut stressata päivähoitopaikasta. Sodankylässä alle kolmivuotiaille tarjotaan pääsääntöisesti perhepäivähoitoa, ja meidänkin tyttömme sai vuoden alussa perhepäivähoitopaikan. Nyt hänellä on ihana hoitaja ja kivat hoitokaverit.
Meidän ei myöskään tarvitse pähkäillä, mihin kouluun lapsen pistämme – kouluja kun on Sodankylän keskustaajamassa vain yksi. Valinnanvaraa ei ole, mutta sen ansiosta elämämme on stressittömämpää ja aikaa vapautuu muuhun. En pelkää lapseni jäävän jostain paitsi, sillä luotan suomalaiseen peruskouluun ja opettajiin. Uskon, että kouluopetus on kaikkialla Suomessa hyvää.
Suurin miinus pohjoisessa asumisessa on se, että läheiset ovat kaukana. Meiltä puuttuvat hyvät tukiverkostot. Kaipaan lähelle etenkin vanhempiani ja siskojani perheineen.
Juuri nyt olen kuitenkin tyytyväinen elämäämme tällaisena. En tiedä, asunko Sodankylässä loppuelämääni, mutta tuntuu hyvältä kasvattaa pientä lasta pohjoisessa. Meillä on rauha elää omannäköistä elämää. Meidän ei tarvitse hötkyillä minnekään.
