Kun marraskuussa 2014 muutin Helsingistä Sodankylään, en tiennyt, mitä edessä olisi. Alku oli sokki, mutta neljä vuotta Lapissa ovat opettaneet paljon.
Tein päätöksen Lappiin muutosta nopeasti, jopa äkkipikaisesti.
Olin etäsuhteessa Sodankylässä tutkijana työskentelevän miehen kanssa, ja syyskuussa 2014 sain yhtäkkiä päähäni, että voisin muuttaa hänen luokseen pohjoiseen ja kokeilla siipiäni freelancerina.
Vielä heinäkuussa olin vakuuttanut vanhemmilleni, etten koskaan muuttaisi Sodankylään.
”Eihän Sodankylässä ole mitään”, muistan puuskahtaneeni eräänä aurinkoisena kesäpäivänä, kun istuin vanhempieni kanssa torikahvilla Helsingin Hakaniemenrannassa.
Asuin Helsingissä ja työskentelin erään aikakauslehden toimituksessa. Olin valmistunut yliopistosta kymmenen vuotta aikaisemmin ja tehnyt töitä Helsingissä siitä lähtien.
Kun marraskuussa 2014 muutin Sodankylään, jätin työni, kotini ja läheiseni. Alku oli iso sokki. Mietin järkyttyneenä, mitä ihmettä olin mennyt tekemään ja mitä oikein olin ajatellut jättäessäni kaiken. Kaipasin työyhteisöäni, ja sopeutuminen uudelle paikkakunnalle vei aikaa.
Nyt neljän vuoden jälkeen olen tyytyväinen jopa vaikeaan alkuun enkä voisi kuvitella elämäni menneen toisin. Lappi on opettanut minulle valtavasti. Olen oppinut muun muassa nämä kolme asiaa
1. Töitä löytyy tekevälle
Kun muutin Lappiin, jättäydyin freelanceriksi. Olin tehnyt kymmenen vuotta töitä vakituisissa palkkatyösuhteissa, ja freelancerius jännitti.
Riittäisikö minulle töitä? Entä jos haluaisin jokin päivä palata takaisin palkkatöihin, palkkaisiko minua enää kukaan? Pyörittelin päässäni erilaisia absurdeja kauhuskenaariota. Näin itseni muun muassa makaamassa köyhänä kerjäläisenä katuojassa.
Kun olin asunut Sodankylässä kymmenen kuukautta, minulle tarjottiin aluetoimittajan sijaisuutta maakuntalehdestä. Pesti oli määräaikainen ja kesti reilun vuoden verran. Se sopi tilanteeseeni mitä mainioimmin, sillä aluetoimittajana sain tehdä töitä Sodankylästä käsin. Viihdyin työssä hyvin, ja juurruin sen ansiosta paremmin paikkakunnalle. Opin tuntemaan aluetta ja ihmisiä.
Sijaisuuden päätyttyä palasin freelanceriksi kevyemmin mielin. Tiesin, että pärjäisin, enkä enää ollut paniikissa. Perustin toiminimen ja lähdin tekemään töitä yrittäjämäisemmin. Muutos oli ennen kaikkea henkinen.
Neljässä vuodessa olen oppinut, että töitä riittää yllättävän hyvin ja uusia tilaisuuksia tulee vastaan kaiken aikaa. Mikään ei ole lopullista. Freelancerin elämä on tietysti epävarmaa, eikä varmuutta tulevaisuudesta ole koskaan. Silti uskon, että pärjään. Ja jos tämä työ ei jokin päivä enää kanna, pitää keksiä jotain muuta.
2. Välillä on hyvä hidastaa tahtia
Ensimmäisinä freelancekuukausinani olin hermostunut, jos töitä ei ollut kaiken aikaa tosi paljon eikä minulla ollut kiire. Olin tottunut paiskimaan töitä hiki hatussa, ja kiire oli juurtunut kehooni. En osannut höllentää tahtia.
Jälkikäteen olen monet kerrat nauranut itselleni. Olen ihmetellyt, mikä hätä minun muka oli – minullahan oli töitä kaiken aikaa ihan mukavasti.
Nykyisin osaan ottaa rennommin. Toki yhä toisinaan tulee hetkiä, jolloin arveluttaa, miten pärjään tulevaisuudessa ja riittääkö minulle töitä ensi vuonnakin, mutta ne hetket menevät ohi nopeasti. Osaan ottaa vapaata silloin, kun töitä ei ole, ja esimerkiksi kesällä pidin kunnon loman.
Olen rakastunut tunturiluontoon ja löytänyt patikoinnin ilon. Silloin kun töitä on vähemmän, lähden luontoon. Tänä syksynä olen patikoinut Sodankylän lisäksi Kilpisjärvellä, Muoniossa ja Kiilopäällä ja ollut aivan onnessani ulkoilumahdollisuuksista, joita ympärilläni on.
Lappi on opettanut hidastamaan tahtia. Olen oivaltanut, että aina ei tarvitse tehdä töitä satakymmenprosenttisesti. On ookoo ottaa joskus kevyemmin. Toisinaan se tekee jopa ihan hyvää.
3. Pienellä paikkakunnalla voi tapahtua hienoja juttuja
Mitä siellä Sodankylässä oikein voi tehdä? Onko siellä edes mitään harrastusmahdollisuuksia?
Tällaisia kysymyksiä saan joskus kuulla eteläisessä Suomessa käydessäni. Totta on, että harrastusmahdollisuuksia on Sodankylän kaltaisilla vähäväkisillä paikkakunnilla vähemmän kuin isoissa kaupungeissa, mutta niitäkin löytyy. Ja aina silloin tällöin pienillä paikkakunnilla tapahtuu ihmeitä.
Jonkinlaisena ihmeenä pidän syksyllä 2016 Sodankylään perustettua Sompion Saundi -popkuoroa, jonka toiminta lähti liikkeelle ruohonjuuritasolta, asukkaista itsestään. Joku kyseli Sodankylän kansalaiskanava -nimisessä Facebook-ryhmässä, oliko Sodankylässä popkuoroa ja jos ei ollut, kiinnostaisiko ihmisiä perustaa sellainen. Postaus sai osakseen valtavasti innostusta.
Harvoin käy niin, että julkisen Facebook-ryhmän keskusteluista syntyy mitään todellista, mutta tällä kertaa niin tapahtui. Sodankylään saatiin mahtava popkuoro, jonka toiminnassa olen ollut alusta lähtien mukana. Kuoro on henkireikäni, ja olen sen olemassaolosta älyttömän onnellinen.
Olen oppinut, että pienillä paikkakunnilla piilee myös mahdollisuuksia. Jos jotakin ei ole, sen voi itse toteuttaa.