Muutto Lappiin toi Maarit Koskivuoren elämään suunniteltuakin suurempia muutoksia.
Tampereen kohdalla Maarit Koskivuori mietti, että voisiko koko homman vielä perua. Että mitä jos jäisikin etelään.
Suurin osa muuttokuormasta oli jo viety etukäteen Kittilän Sirkkaan, ja Koskivuori istui täyteen tavaraa ahdetun auton ratissa lapsi takapenkillä matkalla itsekin kohti pohjoista. Muutto Lappiin oli ollut kuitenkin pitkäaikainen haave, ja sitä oli suunniteltu yhdessä jo vuoden päivät
— Mitä lähemmäs määränpäätä kuitenkin pääsi, niin sen parempi mielikin tuli, Koskivuori kertaa nyt vajaa vuosi myöhemmin.
Ikään kuin muutto Hämeestä turvaverkkojen ulkopuolelle Lappiin ei olisi ollut tarpeeksi suuri loikka, seurasi muuttoa vielä sitäkin suurempi pommi. Puoliso, jonka piti seurata pian perässä Sirkkaan, ilmoittikin kuin salama kirkkaalta taivaalta, ettei hän olekaan tulossa pohjoiseen. Ero tuli täysin shokkina.
Yhtäkkiä Koskivuori olikin yksinhuoltajana uudella paikkakunnalla ja uudessa työpaikassa sairaanhoitajana Kittilän terveyskeskuksessa.
— Sanoin aluksi töissäkin, että älkää suunnitelko minulle vuoroja kesän jälkeen ja että olisin hullu, jos jäisin tänne kaksistaan lapsen kanssa.
Kuten tätä juttua lukiessa saattaa arvata, ei paluuta kuitenkaan tullut.
— Meni varmaan kaksi viikkoa niin valkeni, että en ole lähdössä minnekään. Tuli olo, että tätä muuttoa on suunniteltu niin pitkään, että olen tyhmä, jos en edes yritä täällä. Aina tuli pari viikkoa lisää töitä, ja sitten sain pitkän sijaisuuden, jota teen ainakin ensi syksyyn asti.
Vuoropäiväkoti arjen pelastajana
Yksinhuoltajan arki nyt 4-vuotiaan lapsen kanssa ja kolmivuorotyö vaativat aluksi ymmärrettävästi totuttautumista. Sirkan kylässä toimii vuoropäiväkoti, minkä takia se valikoitui asuinpaikaksi, vaikka työpaikka onkin Kittilässä.
— Päiväkodissa on oltu todella ymmärtäväisiä ja kärsivällisiä, kun en aluksi muistanut varata hoitovuoroja ajoissa ja olin varmaan aina myöhässä. En usko, että missään voi olla kuitenkaan parempaa päivähoitoa kuin meillä täällä. Juuri eilen hain lapsen iltahoidosta, niin siellä oli luettu 130 sivua iltasatua. Tuli olo, että tässä on äitille tavoitetta myös kotona, Koskivuori nauraa.
Kun uudella paikkakunnalla tukiverkostoja ei ole ollut, on päiväkodin muilla vanhemmilla ja työkavereilla ollut vielä tavallistakin suurempi merkitys elämässä.
— Äitikavereita on tullut päiväkodin kautta, ja katsomme vähän toistemme lapsia, että saadaan omaa aikaa. Työporukka on myös mahtava ja sieltä on tullut hyviä ystäviä. Jos olisi ollut töissä kurja vastaanotto, niin tuskin olisin nyt tässä.
Ennen sairaanhoitajaksi valmistumista lähihoitajan töitä tehnyt Koskivuori toteaa, että myös työelämässä tutuksi ovat tulleet pohjoisen tavat.
— Täällä ei voi esimerkiksi kotiuttaa vaikka lonkkaleikkauksen jälkeen ihmistä viikonloppua vasten syrjäkylille, jos kotona ei ole polttopuita, lumitöitä ei ole tehty eikä kotihoito pääse käymään. Tuntuu, että hoito on kaikkinensa potilaslähtöisempää.
Kaikkeen tottuu
Vajaan vuoden aikana vuodenaikojen vaihtelusta, harrastusmahdollisuuksista ja Lapin luonnosta on otettu mahdollisimman paljon irti.
— Ennen tätä talvea en ollut hiihtänyt varmaan yläasteen jälkeen, mutta nytkin kun tuli yllättäen yksi ilta pari tuntia vapaa-aikaa niin lähdin hiihtolenkille otsalampun kanssa. Sain kaverilta vain ohjeet, että pysyn reitillä, kun käännyn kaikista paitsi kahdesta risteyksestä oikealle.
Aikaa on kulunut myös muun muassa laskettelurinteessä, lumikenkäillessä, moottorikelkkaillessa ja lapsen kanssa retkeillessä sekä pulkkamäessä.
— Kun arkeen tuli rutiinia, niin kaikki muuttui kevyemmäksi. Nyt on normaalia, että lapsi seuraa mukana moneen paikkaan. Luulen, että hänestäkin tulee aika touhukas ja reipas tyttö. Täällä oppii liikkumaan ja kunnioittamaan ympäristöä sekä luontoa.
Moottorikelkkailukärpänenkään ei ole puraissut pelkästään äitiä.
— Lapsikin kysyi, että saisiko hän oman moottorikelkan, kun he olivat olleet kaverinsa kanssa kahdestaan kelkkailemassa. Siis neljävuotiaat, kaksistaan samalla kelkalla.
Kyky selvitä yllätti
Koskivuori myöntää, että ennen Lappiin muuttoa elämään kuului kova suunnitelmallisuus ja välietapit.
— Kun jäimme kaksin, tajusin ettei elämä ole minun käsissäni enkä tiedä enää elämästäni yhtään mitään. Päätin, että otan vuoden etten tee mitään suunnitelmia. Se on ollut ihanan rauhoittava ajatus, ja onnistui aika luonnollisesti.
Arkea on myös helpottanut, että on uskaltanut tarvittaessa pyytää apua ja myöntänyt ääneen, ettei tukiverkkoja ole samalla tavalla kuin aiemmin.
– Alussa kysyin Sirkan kylän Facebook-ryhmässä, että kuka lähtisi Pallakselle päiväreissulle. Yksi tyttö vastasi, että hän voi lähteä. Sitten selvisi, että hän on meidän naapuri ja fysioterapeuttina meillä töissä. Huomasi, että kun sanoi rohkeasti ääneen, ettei minulla ole täällä ketään, niin löytyi tällainen ihminen ystäväksi.
Koskivuori sanoo ääneen senkin, ettei olisi uskonut ensimmäisten viikkojen jälkeen olevansa nyt tässä tilanteessa, yhä Sirkassa ja arkea pyörittämässä.
— En olisi ikinä uskonut, että selviän yksinhuoltaja-arjesta kolmivuorotyössä. Se ei ollut edes vaihtoehto, vaan suunnitelma oli, että lähden täältä. Nyt kaikesta on tullut rutiinia.
Vaikeasta alusta selviäminen on tuonut elämään rohkeutta ja oppinut huomaamaan, että Koskivuori on oman elämänsä pomo.
— Huomasin, ettei kukaan tee näitä asioita minun puolesta. Tuli vähän uhokin päälle. Hyvä kysymys on, seuraisiko se sama rohkeus etelään, jos palattaisiin. Tässä on tajunnut kuinka paljon ympäristö ja vuodenajat ovat vaikuttaneet omaan hyvinvointiin, niin mistä sitten saisi elämäänsä kaiken sen siellä etelässä.