Elämää Lapissa -blogi: Löysin itseni Pyhältä

Päälläni oli jo melkein kauhtunut villapaita ja suurin osa kanssaopiskelijoistani oli jo luovuttanut suhteeni. Olin kotoisin jostain landelta, siis jostain minne oli tunnin ajomatka ja missä ei ollut mitään muuta kuin merta, kalliota, peltoja ja metsää. Lisäksi tulin joskus kouluun jollain maasturilla. Mielenkiintoisia uteluita riitti. “Eikö mua hävettänyt ajaa tuolla vanhalla rotiskolla?” tai “Miten sä kestät asua siellä?”

Valitsin “eliittilukion” taidelukion sijaan, koska halusin hyvän yleissivistyksen. Sen sainkin loistavilta opettajilta, mutta koulun omalaatuinen ilmapiiri taisi myös vaikuttaa käänteisesti siihen, minne elämä minua kuljetti. Omat suunnitelmani eivät oikein kohdanneet opiskelutovereiden uraohjussuunnitelmien kanssa, en ollut hakemassa oikikseen, kauppikseen, lääkikseen tai edes suuntaamassa liike-elämään ulkomaille.

Olin aloittamassa syksyllä Muonion eräopaskoulussa. Jep! Sielläkin opin paljon, sain ammattitutkinnon ja jatkoin taas kohti seuraavaa tavoitetta, jota itse asiassa lukion kuvataiteen opettajani oli minulle jo ehdottanut. Piti vain miettiä sitä vuosi. Kun suuri osa entisistä lukiokavereistani vielä haki yhä uudestaan ja uudestaan haluamiinsa opinahjoihin, olin jo valmistunut taiteen maisteriksi graafisesta suunnittelusta ja alani töissä Rovaniemeläisessä mainostoimistossa.

Elämä vei ja aika kului, mutta sisimmässäni tiesin, etten ollut vielä Rovaniemelläkään oikeassa paikassa. Rovaniemellä oli luonto lähellä ja ihmiset rentoja, mutta silti koin aina pakonomaista tarvetta lähteä jonnekin kairaan joka viikonloppu. Muistan yhdenkin perjantain kun olin väsynyt työviikosta, en olisi jaksanut tehdä mitään, mutta melkein itku kurkussa oli vain pakko pakata kamppeet ja ajaa vielä illan päälle Riisitunturiin. Monta hikikarpaloa, hiihdettyä kilometriä ja laskettua tykkymetsää myöhemmin sunnuntai-iltana koin sen rauhan, jota tulin etsimään.

Tämän tyyppisiä reissuja oli lukemattomia. Pitkään mietin minne suuntaisin, mutta koska vaihtoehtoja oli ympäri maapallon, en osannut enää päättää mitään. Eräältä joulureissulta palatessamme keksi ystäväni “katsoa meille kaikille uudet työpaikat”. Hänen hetken selailtuaan kuului etupenkiltä huudahdus, “Anna, täällä on sun työpaikka!”.

Huhtikuun 2016 lopussa aloitin Metsähallituksen leivissä, luontokeskuksessa Pyhätunturissa. Työtehtäväni ovat laajat ja monipolviset, kaikkea graafisesta suunnittelusta, valokuvauksesta, tekniikan huoltamisesta asiakaspalveluun ja opastuksiin. Työn pääaiheena on luonto. Vapaa-ajalla, mikäli sitä kaikelta muulta harrastelulta jää, teen lisäksi freelancerina graafisen suunnittelijan töitä.

Olen erittäin tyytyväinen siitä, että löysin itseni Pyhältä. Lauseen jokaisessa merkityksessä. Pyhätunturi sijaitsee Pelkosenniemellä, mutta lähin työkenttäni, Pyhä-Luoston kansallispuisto, sijaitsee lisäksi Kemijärven ja Sodankylän kunnan alueilla. Rovaniemeltä ajomatkaa tulee noin 1,5 tuntia.

Pyhän kylässä on ympäri vuoden auki vain kauppa, sporttibaari, vaate- ja sisustusliike sekä luontokeskus ja sen lounasravintola/kahvila, mutta tähän kun on tottunut, ei ihminen oikeasti sen enempää kaipaakaan. Sesonkien ulkopuolella, esimerkiksi toukokuussa, voi huoletta pysähtyä keskelle liikenneympyrää nappaamaan kaveri kyytiin, koska ei ole mitään huolta, siitä, että ketään tulisi mistään. Ei porokaan kun ne ovat silloin tunturissa vasomassa.

Sesonkina kylä taas on niin täynnä matkailijoita ja sesonkityöläisiä, että alkaa metsittynyttä jo melkein ahdistaa. Kylän palvelut moninkertaistuvat, on ravintoloita mistä valita, ohjelmapalveluita, majoitusliikkeitä, hissejä ja kylällä saattaa jopa tuoksua keskieurooppainen hajuvesi. Siispä kovin mannermainen meininki!

Pyhän kylässä asuu ympärivuotisesti vielä melko vähän ihmisiä. Mutta Pyhä on alkanut viime vuosina vetää puoleensa intohimoisia tyyppejä, on tullut perheitä ja yksittäisiä ihmisiä, jotka yksinkertaisesti vain haluavat asua Pyhällä. Samanlainen kehitys on minusta havaittavissa myös muualla pohjoisen matkailukeskuksissa, samaisine ongelmineen.

Alkukesästä 2016 perustettiin Pyhän kyläyhdistys, joka on osaltaan myös alkanut yhdistää kylän ihmisiä ja sen tavoitteena myös kehittää kylää. Pyhä onkin tällä hetkellä tietynlaisessa murroksessa. Entinen sesonkien mukaan elävä matkailukeskus on muuntumassa ympärivuotiseksi kyläksi ympärivuotisine asukkaineen. Siltä ainakin nyt tuntuu. Muutos vain vaatii muutosta myös kylän palvelurakenteeseen ja sitäpä ei sitten ratkaista ihan helposti tai nopeasti pienessä kunnassa, jossa riittää muitakin haasteita.

Kylä on pieni, mutta siinä elävä yhteisö sitäkin toimivampi. Silmäkulmani ovat kostuneet useaan kertaan, välillä erakkomainen luonteeni sulaa täysin siinä lämmössä, mitä ihmiset toisilleen antavat. Tutut ja myös vähemmän tutut auttavat pyyteettömästi, kun tietävät, että saattavat joskus itse olla avun tarpeessa. Ravintolayrittäjä on ajanut autoni puolestani huoltoon, jossa se vielä katsastettiinkin pyytämättä, kun en ehtinyt vastaamaan puheluun. Ulko-oveni kahvasta on löytynyt roikkumasta pussillinen tuoreita pullia. Kaveri on tullut kysymättä hakemaan koirani lenkille kun olen ollut liian kipeä niitä ulkoiluttamaan. Minulle on toimitettu koirankoppi toiselta puolen Lappia ilman, että olen itse laittanut tikkua ristiin tai maksanut sen kuljetuksesta mitään. Toivottavasti ymmärrän olla edes hitusen yhtä paljon avuksi muille.

Pienessä yhteisössä on tietenkin myös varjopuolensa. Kun ihmisiä on vähän, tulevat persoonat vielä vahvemmin esille. Ja kun jokainen pienessä yhteisössä on tärkeä osa sen rakennuspalikoita, on kaikkien kanssa tultava toimeen. Pitää kehitellä keinoja, joilla erimielisyydet pysyvät vain asioina. Pieni yhteisö kehittää ihmistä, ainakin minua on kehittänyt! Sesonkimaisuus ja matkailu on monelle täällä asuvalle tai tänne haluavalle ongelma. Sesonkimaisuuden takia on ympärivuotisia työpaikkoja on todella vähän. Minulla on lykästänyt, töitä riittää. Haasteista huolimatta on kylälle perustettu uusia yrityksiä, joilla on uskoa tulevaan.

Hienojen maisemien keskellä eläessä on myös hyväksyttävä se tosiasia, että kaikkia palveluita ei vain ole tai ne ovat kovin kaukana. Mutta sen voi nähdä myös positiivisena asiana, ainakin minua se on auttanut ymmärtämään elämän perusasioita. Jos joku tuote on lähikaupasta loppu, tai sitä basilikaa ei vain siellä myydä, voin joko pyytää, että sitä tilataan tai todeta, että selviän elämästä varsin hyvin ilmakin. Kaupungissa olisi saattanut tulla otsaan kurttu jos en juuri silloin olisi saanut Pirkan kuivattuja Supermix-marjoja.

Täällä hankintojen suhteen pitää olla suunnitelmallinen, kuntosali ei ole aina auki eikä ole ryhmäliikuntatunteja. Mutta on kansalaisopisto, jossa on laaja kirjo kursseja. Itse olen ollut puutöissä, nyt nahkatöissä, jossa valmistan itselleni karvakengät eli nutukkaat. Ja ohjattua liikuntaa pääsen harrastamaan ryhmissä kansalaisopiston kautta, käyn viikoittain yin-joogassa ja Bootcamp-ulkotreenissä. Asiat tapahtuvat kun on niiden aika. Jos kansalaisopisto on tauolla, kala syö huonosti tai hilla on mennyt ylikypsäksi, ei ole niiden aika.

Ajatus siitä, että kaikki olisi saatava nyt, on jotenkin liudentunut. Voin tehdä seuraavat karvakengät sitten vuoden päästä kun on seuraava kurssi. Tai tehdä kuntosalijumppaa kotona, ellen sitten valitse todennäköisempää vaihtoehtoa ja lähde taas jonnekin metsään.

Rovaniemellä kokemani levottomuus on ollut Pyhälle muuton jälkeen tipo tiessään. Enää ei ole minkäänlaista tarvetta lähteä reissuun heti viikonlopun tullen, koska se minne lähtisin on tuossa aivan vieressä. Toki mielelläni lähden jonnekin, jos joku hyvä reissuidea tulee, mutta olen varsin tyytyväisenä myös kotona. Voin laittaa tulet pönttöuuniin ja ihailla vanhan, punaisen hirsitalon ikkunasta näkyvää Noitatunturin selkää. Tai hiihtää sinne, eihän huipulle ole kuin 3,5 km kotiovelta.

Pyhälle muutettuani olen myös alkanut taas piirtämään ja maalaamaan, vanha harrastus ja taito, joka oli vuosikausia käyttämättä. Tietenkin unelmastani puuttuu vielä suurehkoja palasia, eikä sitä tiedä mihin elämä vielä vie, mutta sanoisin, että aika hyvin olen saanut asioitani järjesteltyä jo nytkin!

Lukiossa suunnittelemani pitkä Urho Kekkosen kansallispuiston vaellus ei koskaan toteutunut. Kartat ovat edelleen melkeinpä käyttämättöminä, mutta vielä niissä näkyy piirtämäni reittisuunnitelma matkamerkintöineen. Vaelluksia olen tehnyt vuosien varrella vaikka missä, mutta vielä sen ensimmäisen suunnitellun aika koittaa. Se tulee sitten kun sen aika on.

P.s. Jutun kuvat on kuvattu maksimissaan 6 km päässä kotoani, vain klapin päällä filerointia odottava harjus on kuvattu 165 km päässä Nuorttijoella.