Se oli kauan aikaa sitten. Tuntuu kuin se olisi ollut edellisessä elämässä, kun en oikein osannut pitää Lappia arvossaan. Kulkeminen tunturissa kuulosti suorastaan tylsältä, kun maailmalla oli monta paikkaa mihin mennä ja korkeaa vuorta mille kavuta. Satuin sitten kohtaamaan miehen Lapista. Rakkautemme leiskahti kaukana kotitantereelta Kirgisian vuoristossa. Uhkaa vetäytymisestä pohjolaan ei tuolloin vielä ollut.
Sain miehen näppärästi narutettua ensin Helsinkiin ja sitten Ranskaan. Kun työt eivät siellä tahtoneet sujua, oli meillä aika palata Suomeen ja minun vuoroni lähteä mieheni maastoihin Lappiin.
Teimme sopimuksen. Kun hyttyset tulevat, niin muutamme pois. Minulla oli niihin suorastaan hysteerinen suhtautuminen. Muistin kuinka oli aiemmin Kebnekaisen vaelluksella juossut koko matkan, jotteivät hyttyset saisi minua kiinni. Tauoilla suihkuttelin offia ja näytti siltä, että minä oli ainoa, jolta se meinasi viedä hengen. Muutimme Lapin pääkaupunkiin Rovaniemelle elokuussa 2001, joten aikaa Lapissa asumiseen olisi seuraavaan kesään eli vajaa vuosi. Ihan sopivasti siis, ettei pääse kyllästymään.
Olihan se Lappiin muuttaminen kulttuurishokki, kun nuoret miehet juttelivat hillanpoimiminnasta ja aikakäsityskin tuntui olevan melko leveäperäinen. Jos joku sanoi tulevansa kohta niin ei sitä tiennyt meneekö siihen pari minuuttia vai pari päivää. Eikä ne matkatkaan olleet koskaan pitkiä, sillä 200 kilometriä oli lyhyt ajo.
Kun seuraava kesä koitti, kävi kuitenkin niin että hyttysiä eli sääskiä ei sitten tullutkaan. Ei sinä kesänä eikä seuraavanakaan. Ja kun ne sitten saapuivat, olivat juureni uponneet syvälle suohon. Missään en ollut niin kotona kuin Lapin sylissä. Annoin sääskien inistä rauhassa. Mikäpä tässä kauniin luonnon vehreässä sylissä huitomaan. Yllätyksekseni huomasin, etteivät ne piruparat edes olleet minusta kiinnostuneita.
Pian maailmani muuttui. Ei tarvinnut lähteä kauaksi. Ajaa vain 500-1000 kilometriä niin oli mestoilla maailman upeimmissa paikoissa. Hiljalleen rinki siitä kuitenkin pieneni ja pieneni. Nyt jo kotipihalta pääsee suoraan seikkailuun; Luontoon, mikä on täynnä elämyksiä.
Olen elänyt Lappia täydellä sydämellä ja minusta tuntuu, että koskaan en saa olla tarpeeksi ulkona. Onneksi joskus sää on riittävän kamala, että osaa sisätiloissakin olemisesta nauttia.
Lapin kaamoksessa kolmen kuukauden aikana ei ole pimeydestä tietoakaan. Pohjoinen kylpee pastellin sävyissä päiväsaikaan, kuun valossa yöaikaan. Mikään ei ole niin kylmää kuin muutama plussa aste ja vesisade ja sitä onneksi kestää vain muutama viikko vuodesta. Kun päästään pakkaselle ihminen kuin lämpiää sisältä päin.
Olen elänyt Lappia täydellä sydämellä.
Olen elänyt vuodenajasta toiseen, sillä tunteella, että tämä on se paras vuodenaika. Kunnes vuodenaika vaihtuu ja sama ihastumisen tunne valtaa sydämen. Myönnettäköön kaksi heikkoa kohtaa on: lokakuun lopun kaksi viikkoa harmaata ja pimeää ennen pakkasia, ja jossain siinä touko-kesäkuun kohdalla, kun kevään eteneminen pysähtyy. Silloin taivas menee pilveen ja pohjoistuuli hivelee luita ja ytimiä. Mutta se on vain hyvä, on joku mahdollisuus käydä muuallakin päin maailmaa.
Untuvatakki minulla on käden ulottuvilla vuoden ympäri. Usein vielä juhannuksena voi joutua etsimään toppavaatteet päälle pärjätäkseen. Mutta pärjääminen on vain pukeutumiskysymys.
Minä olen aina tehnyt sitä mitä olen rakastanut. Ulkoilutoimittajana Lappi on ollut loistava temmellyskenttä. Olen lukenut karttoja ja vetänyt sinne viivoja ja lähtenyt sitten katsomaan miltä siellä näyttää. Paras reissuni oli, kun hiihdin Ruotsin tuntureita pitkin Grövelsjönistä kolmen valtakunnan rajapyykillle ja Kilpisjärvelle. Kahdessa kuukaudessa matkaa kertyi yli 1300 kilometriä.
Halusin nähdä miltä Ruotsin tunturit näyttävät. – Ihan mielettömän hyvältä. Se oli ehdottomasti elämäni reissu ja käännekohta. Pitkällä vaelluksellani tajusin, että olin perillä siellä missä olinkin. En enää tähdännyt määrän päähän.
Reissun jälkeen huomasin saavani saman tunteen joogamatolla, joten oikaisin kahden kuukauden hiihtoni yhdellä joogaharjoituksellani. Hiljalleen aloin ohjata joogatunteja ja hankin oppia joogaopettaja ja -terapeuttikoulutuksista. Ajattelin, että koska minulle itselleni luonto ja jooga olivat yksiä parhaita asioita elämässäni ja niiden yhdistäminen ihan parasta, halusin tarjota sitä muillekin. Ilokseni muutkin pitävät siitä. Ihmiset ovat olleet riittävän hulluja lähteäkseni matkaani tunturiin joogavaelluksille. Siellä olenkin tavannut ihania persoonia, jotka ovat rikastuttaneet elämääni kokemuksillaan.
Kun sitten kerroin, että meillä on kotona huskeja, niin siitähän ihmiset hullaantuivat. Pian koiruus lähtikin matkaan joogavaelluksille ja ennen kuin huomasimmekaan, aloimme tarjota perheille ja pienille ryhmille rekiajelua, huskyvaelluksia ja huskyterapiaa. Koitin minä viedä ihmisiä huskyhiihtämäänkin mikä on omasta mielestäni aivan parasta, mutta se osoittautui nopeasti liian haastavaksi. Edes suomalaisetkaan eivät osanneet hiihtää riittävän hyvin.
Aina elämä ei ole ollut leijailua lumihiutaleiden alla hyttysten ininässä, vaan välillä on roiskunutkin. On sukellettu nokkospuskaan ja saatu kylmää kylpyä. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Vaikeinta on luottaa, että sekin kokemus on tärkeä, mutta niin ne vain ovat osoittautuneet lähes lottovoitoiksi.
Olen tehnyt sitä mistä olen pitänyt ja antanut virran kuljettaa. Elämässä pitää olla tilaa sattumuksille.
