Harrasteteatteria ja vaelluskaloja

Kolme karkeakarvaista saksanseisojaa ryntää auton luokse tekemään tuttavuutta vieraan kanssa auton kaartaessa omakotitalon pihaan Savukoskella. Hännät heiluvat kiivasta vauhtia kunnes ovelta kuuluu vihellys, ja kolmikko säntää takaisin sisälle. Ovella hyväntuulinen Kari Kilpimaa tervehtii hymy huulillaan.

Savukoskelaisen aamu on mennyt hirvenlihaa luuttomaksi leikatessa ja iltapäivällä lihat pitäisi laittaa vakuumiin sekä jakaa neljään osaan. Miehen suusta kuultuna aikataulu kuulostaa rennolta, mutta Kilpimaa on niin monessa mukana, ettei miehen kiireettömän ja huolettoman olemuksen kannata antaa hämätä.

Kanalintukausi on käynnissä vielä jonkin aikaa, niihin liittyvissä koirakokeissa on saanut rampata ympäri maata ja Korvatunturinmaan osuuskunnassakin riittää puuhasteltavaa juoksupoikana. Pitäisipä osuuskuntaa lähteä Murmanskiinkin esittelemään. Kilpimaa nauraa itselleen, että onnettomana lähti mukaan kunnallispolitiikkaankin. Vuodenvaihteen jälkeen luettavaksi tulee vielä harrastajateatteri Rösölänperän ruppanoiden tulevan näytelmän käsikirjoitus.

— Aina ennen ensi-iltaa kiroaa, että miksi minä pösilö taas panin itteni kuseen, Kilpimaa nauraa.

Näytteleminen ja metsästys vievät mukanaan

Ensimmäinen ajatus 59-vuotiaasta savukoskelaisesta entisestä poromiehestä ei ole, että mies olisi ollut mukana harrastajateatterissa jo 15 vuoden ajan. Aikoinaan Kipimaa meni tuuraamaan työkiireiden vuoksi roolin kesken jättänyttä näyttelijää, ja muut saivat ylipuhuttua jatkamaan.

— Nyt tuntuu etten lopeta ikinä. Hetkeksi voi uppoutua johonkin, ettei tarvitse ajatella yhtään mitään muuta. Mietit vaan omaa roolisuoritusta eikä sillä hetkellä tarvitse kantaa maailman murheita. Sama juttu on metsätyksessä. Et kuule tai näe mitään muuta, Kilpimaa kuvailee.

— Jotkut hyppää kalliolta, jotkut hyppää lentokoneesta, mutta hyppääpä lavalle 400 ihmisen eteen ja yritä muistaa mitä pitikään sanoa. Kun sen selvittää, tulee raukea olo.

Rösölänperän ruppanoilla ja harrastajateatteritoiminnalla on Savukoskella pitkät perinteet, ja roolit kirjoitetaan kaikille halukkaille, olipa ikää 5 tai 85 vuotta. Kilpimaa kertoo katsoneensa ja ihailleensa paikallisten roolisuorituksia ennen mukaan liittymistään.

— Ajattelin, että ne on kyllä kovaluontoisia kavereita, kun uskaltavat olla vaikka naisten vaatteissa, vaikka kaikki tietää, että lavalla on se poromies Kuoskusta, kova jätkä. Tuli tunne, että tuota jokaisen kannattaisi kokeilla, esittää jotain muuta kuin itteään.

Mies ei ole perheen ainut teatterilavalta itsensä löytänyt, sillä nuorin lapsi Emma opiskelee toista vuotta näyttelijäksi Teatterikorkeakoulussa Helsingissä. Kahdesta vanhemmasta lapsesta yksi on jäänyt Savukoskelle jatkamaan porotalouden parissa ja toinen työskentelee myyntitöissä Rovaniemellä. Savukoskella kasvanut isä sen sijaan päätyi jäämään paikkakunnalle pyörähdettyään lyhyesti Oulussa.

— Savukoskelainen jalkapalloseura FC Amigos tempaisi mukaansa 1970-luvun lopulla. Se oli niin kiivasta, ettei voinut kuvitellakaan lähtevänsä. Kesät yritettiin pelata vitossarjaa kuin ammattilaiset. Sitten tuli metsästys- ja kalastusjutut, jotka loivat sellaisen tarttumapinnan, ettei missään olisi niin hyvä olla kuin Savukoskella, ei missään.

Kylältä löytyi vaimo, ja talokin tuli rakennettua, mikä sinetöi Savukoskelle jäämisen. Nyt vaimo Riitta työskentelee Korvatunturinmaan osuuskunnassa, joka tunnetaan marjakastikkeistaan, etenkin hillakastikkeesta. Osuuskunta pyörittää puotiaan Savukosken keskustassa. Palkkalistoilla on Riitta Kilpimaan lisäksi toinenkin työntekjiä. Kari Kilpimaa auttelee kun tarvetta on, ja osuuskunnassa on kasa muitakin jäseniä.

Alusta asti, kahdenkymmenen vuoden ajan, osuuskunnassa mukana olleelle miehelle apupojan rooli sopii hyvin. Onpa aikaa puuhastella ja käydä metsällä. Porot on jo annettu seuraavalle sukupolvelle, mutta erossakaan ei malta pysyä, etenkään mitä tulee poronlihan jalostukseen.

Luonnon ja vaelluskalojen puolella

Kilpimaan puhe polveilee aiheesta toiseen, ja niiden sisälläkin. Välillä mies pohdiskelee vakavasti, mutta muistaa myös nauraa leikkisästi itselleen. Vitsit ja humoristiset heitot kuitenkin vähenevät radikaalisti, kun puhe kääntyy ympäröivään luontoon, joka yrittää muuttuvan ilmaston ja ympäristön mukana, metsästyksen kestävyyteen ja eläinten älykkyyteen.

— Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän tuntuu siltä, että luontoa pitäisi varjella. Käyn paljon Pohjanmaalla koirakokeissa, ja aina kun sieltä palaa kotiin ja menee käymään Naltiossa tai Kemihaarassa niin miettii, että herran jumala täällä on hyvä ja puhdas olla. Joki on meille elämän virta, ja kaikkea ei voi mitata rahassa ja työpaikoissa, Kilpimaa sanoo viitaten talon takana lipuvaan Kemijokeen ja sen alkulähteisiin.

Marraskuisena päivänä synkkänä virtaava joki on muutenkin tiivis osa Kilpimaan elämää. Viimeisen kymmenen vuoden ajan mies on tullut tunnetuksi vaelluskalojen puolestapuhujana. Hän haluaisi nähdä kalatiet Kemijoen voimalaitoksissa, jotta lohi sekä muut kalat pääsisivät nousemaan jälleen Kemijoen yläjuoksulle asti. Vaelluskalat veivät miehen mukaan myös kuntapolitiikkaan.

— Kun ollaan sivistysvaltiossa, niin pitäisi tajuta se, että vaelluskalan pitää päästä tänne asti. Kun kala on noussut tänne jääkaudesta lähtien niin ei voi olla kenenkään edun mukaista, että jotkut käärivät rahat virtaavasta vedestä, muttei päästä vaelluskaloja tänne, Kilpimaa puhisee ja vaatii kalatielakia lainsäätäjiltä.

Kymmenessä vuodessa on mies on kirjoittanut lukemattomia kirjoituksia asiasta, tuonut asiaa esille aina tilaisuuden tullen ja kerännyt ihmisiä yhteen asian taakse. Kilpimaa tunnetaankin ”lohimiehenä” ympäri Lappia. Mies ei säästele sanoissaan, mutta perustelee silti asiansa täsmällisesti. Konkreettista edistystä ohitusuomien suhteen ei ole tapahtunut, mutta asia on noussut tapetille muidenkin kuin kala-aktiivien taholta viimeisten muutamien vuosien aikana.

Vaelluskalojen ja Kemijoen tulevaisuus eivät ole ainoa Kilpimaan ympäristöhuoli. Ilmastonmuutos iski konkreettisesti Itä-Lapin poromiesten lompakkoon toissasyksynä, kun kylmä ja kuiva syksy ei tuottanut sieniä ja kovaluminen talvi otti perään omansa. Vasaprosentti putosi 70-80 prosentista alle neljäänkymmeneen. Myös marjavuodet heittelevät rajusti vuodesta toiseen.

— Meidän pitäisi pystyä mukautumaan ilmastonmuutokseen kaikin tavoin. Jos sitä ei tehdä niin paha heiluu. Pienille luontaiselonkeinoille ilmastonmuutos on todella vaarallinen. Virkamies voi lentää jonnekin, mutta poromies ei pääse, Kilpimaa huokaisee.

Metsästä otetaan mitä tarvitaan

Kanalintujen osalta metsästyskausi lähentelee loppuaan, ja lumeton syksy kurittaa myös joitakin kanalinnuista. Riekko luulee olevansa talvivärissään suojassa pedoilta ja metsästäjiltä, mutta loistaa maastosta hehkulampun tavoin. Tyhmeliini kun on, kuten Kilpimaa asian ilmaisee.

Tämän vuoden kuuma peruna kanalintujenpyynnissä on ollut kasvatetut pyyntikiintiöt. Kaikki eivät ole olleet samaa mieltä siitä, että kanta kestää kasvavat pyyntimäärät. Kilpimaa odottaa jännityksellä miltä tilanne näyttää vuoden päästä. Olipa kiintiö mikä tahansa, ei Kilpimaan mukaan mikään velvoita metsästäjää sitä täyttämään, olipa eläin mikä hyvänsä.

— Toin nuorena poikana ylpeänä paljon riistaa kotiin, mutta sitten asiallisesti ilmoitettiin että vähempikin riittää. Metsästyksessä kestävyys onkin aina ollut se ajatusmaailma. Jos halutaan kestävästi käyttää luontoa niin pitää miettiä, että on seuraavanakin vuonna syötävää. Se on jokaisen henkilökohtainen päätös, ottaako kaiken mitä kiintiö antaisi. Olen päättänyt, että otan vain sen verran riistaa, että voin hieman fiilistellä riistaruokien kanssa. Ei niitä tarvitse pakasteeseen paalata, ja arvokkaampia linnut ollessaan elossa tuolla, Kilpimaa pohtii.

Mies jatkaa seuraavalla hengenvedolla, että tarvitsee toki eläviä kanalintuja myös koirien koulutukseen. Fläppitaulusulkeisissa kun koirat eivät ole vielä oppineet tarvittavia taitoja, vaikka eläinten älykkyys, niin koirien kuin muidenkin, jaksaakin Kilpimaata hämmästyttää koko ajan enemmän.

— Esimerkiksi miten kokenut kanakoira linnut tiedostaessaan, vie varovasti metsästäjää lintujen luo, koko ajan arvioiden parasta mahdollista lähestymiskulmaa. Se tuntuu uskomattomalta järjen käytöltä. Hirvet saavat paljon vihaa niskaansa, kun järsivät taimikoita, mutta ne ovat vain sopeutuneet todella hyvin ympäristöönsä. Ei niitä siksi pitäisi vihata. Niistä saa kuitenkin lihaa ja ne toimivat poroille puskurina petojen suhteen.

Eikä älykkyys ole ainoa, joka eläinten kanssa eläessä sykähdyttää. Toinen, ehkä jopa voimakkaampi asia yhä edelleen, on syntymisen ihme. Olipa kyse lapsuuden kokemuksista, kun uusia koiria tuli taloon tai elämästä aikuisena poromiehenä.

— Kun tosissaan satsasin poroelinkeinoon, niin kun tuli uusia vasoja ja katsoi kuinka se horjuvin jaloin juoksi emän perässä. Siinä katsoi vasaa silmiin ja mietti, että nähdäänköhän me koskaan enää. Se aina liikautti jotain sydämessä.