Kevään lähestyessä hiihtokelit ovat yleensä parhaimmillaan, ja vanhat välineet alkavat kutsua käyttäjäänsä varaston puolelta vuosienkin tauon jälkeen.
Johtuipa hiihtoinnostus Iivo Niskasen arvokisamenestyksestä, kiinnostuksesta ulkoilua, liikuntaa ja maisemia kohtaan tai koululiikunnan aikoja sitten synnyttämästä rakkaudesta lajiin, ei ladulle kannata lähteä veren maku suussa.
Vaikka ne varaston perältä löytyvät perintö-Karhut olivatkin ihan hyvän tuntuiset edellisellä vuosikymmenellä, ei tarvitse olla Sami Jauhojärven tasoinen asiantuntija ymmärtääkseen, että maastohiihto on tiettyyn pisteeseen asti välinelaji.
Tärkein asia suksia, monoja ja sauvoja valitessa tietysti on, hiihdetäänkö perinteistä vai luisteluhiihtoa. Jos mietit kumman valitsisit, valitse perinteinen. Se on Niskasellakin vahvempi vaihtoehto. Luisteluhiihto on kahdesta se rankempi ja teknisesti huomattavasti vaikeampi vaihtoehto, joten nautiskelijalle ilman vahvaa suksitaustaa perinteinen tyyli on varma vaihtoehto.
Väärät välineet tekevät hiihdosta piinaa. Innostus katoaa ensimmäisiin potkuihin perinteiselläkin tyylillä, jos suksea ei saa pitämään ja luistamaan. Kannattaakin jättää uuden suksen valinta osaavan ammattilaisen kontolle. Ja painoa kysyttäessä kannattaa olla rehellinen, jos hiihtoa aikoo harrastaa viikkoa kauemmin. Vääriltä välineiltä ei pelasta edes sopiva huulirasva.
Havuihin ei tarvitse luottaa pitääkseen paakut poissa suksien pohjista eikä pitovoiteidenkaan kanssa tarvitse säätää, jos alleen valitse jotkut erilaisista pitopohjavaihtoehdoista. Esimerkiksi moderni skinipohja on oivallinen valinta, jonka pito-ominaisuudet kärsivät ainoastaan jäisellä ladulla.
Erilaisista hiihtokursseista ja hiihtokoulujen oppitunneista on suuri apu, mutta hiihdosta pääsee kyllä nauttimaan, vaikkei tekniikalla vielä tavoiteltaisikaan paikkaa Suomen viestijoukkueissa. Riittää, että eteenpäin pääsee sen verran, että maisemat vaihtuvat edes jossain vaiheessa lenkkiä.
Valmentajaakaan ei tarvitse palkata lenkin puoliväliin huutamaan väliaikoja, sillä Lapin maisemia katsellessa lenkillä saa viipyä ihan niin pitkään kuin itseä huvittaa. Täällä Lapissa laturaivo sekä p*rkeleen huutaminen allejääville jätetään Ruuhka-Suomen hommiksi. Eikä lenkillä tarvitse olla edes lycraa päällä.
Entä jos hoidettu latu tuntuu liian rajoittuneelta ja ruuhkaiselta? Vastaus on yksinkertainen, sen on sanonut aikoinaan kirjailija Aaro Hellaakoski: “Ken latua kulkee, ladun on vanki. Vapaa vain on umpihanki.”
Hankea täällä kyllä riittää jokaiselle halukkaalle.